Kahden hurjan keihäsfinaalin vertailu – 2001 Edmonton vs. 2015 Peking

2001_2015_mitalistit

Helsingin Sanomissa väitettiin tänä aamuna eilisestä keihäänheiton MM-finaalista, että:

“Olipas keihäskilpailu. Vastaavaa ei ole taidettu ennen nähdä. Edes Tero Pitkämäki ei muistanut vastaavaa, että viisi heittää yli 87 metriä ja voittaja lähes 93 metriä.”

Tähän on laitettava vastalause. Vastaavaa on nähty aiemmin. Se tapahtui Edmontonissa vuonna 2001. Se oli se kisa, jossa Kreikan Kostas Gatsioudis heitti viisi senttiä vaille 90 metriä, muttei saanut kuin pronssimitalin. Aki Parviainen oli nimittäin jo ensimmäisellä kierroksella heittänyt 91,31 metriä ja Jan Zelezny toisella kierroksella peräti 92,80 metriä. Ainakin kärkisijoilla vuoden 2001 keihäänheittofinaali menee siis kirkkaasti tämän vuoden finaalin ohi.

Vuonna 2001 viisi ensimmäistä heittäjää eivät tosin heittäneet yli 87 metriä. Neljä ensimmäistä heitti 87 metriä tai enemmän ja viides heitti 86,46 metriä. Ero on siis tuossa mielessä hyvin vähäinen, eli siinäkin mielessä voisi sanoa, että vuoden 2001 keihäänheittofinaali oli vuoden 2015 finaalia “vastaava”.

Entä jos katsotaan finaalien kaikkien osallistujien tulosta? Kaikkien osallistujien keskiarvo vuonna 2001 oli 84,95 metriä ja vuonna 2015 keskiarvo oli 84,62 metriä. Tässäkin tarkastelussa vuosi 2001 pärjää hyvin vuodelle 2015 ja näyttää jopa olevan hieman parempi, mutta tässä on otettava huomioon, että molempina vuosina osallistujien parhaiden heittojen keskihajonta on yli 4,5 metriä, joten keskiarvojen pieni ero ei ole tilastollisesti merkitsevä.

Jos parhaiden heittojen erotus lasketaan sijoituksien perusteella (ensimmäinen 2015 – ensimmäinen 2001, toinen 2015 – toinen 2001, jne.) ja näistä erotuksista lasketaan keskiarvo, niin vuosi 2001 voittaa 33 senttimetrillä (mutta tämäkään ero ei ole tilastollisesti merkitsevä). Näiden finaalien tulokset näyttävät siis olevan hyvin lähellä toisiaan. Myös yksittäisten sijoitusten vertailu kertoo samaa:

2001_2015_vertailu

Voidaan siis sanoa, että vuoden 2001 keihäänheittofinaali oli täysin tämän vuoden finaalia vastaava. Molemmissa finaaleissa oli hurja taso.

Ilmaston lämpeneminen ja Suomen menestys MM-jääkiekossa

Maapallon ilmaston lämpeneminen vaikuttaa lähes joka asiaan. Toisaalta hyvin monet asiat vaikuttavat maapallon ilmastoon.

Seuraavassa kuvassa on esitetty maapallon lämpötila (harmaa) ja Suomen maajoukkueen menestys jääkiekon MM-kisoissa (musta). Jääkiekkomaajoukkueen menestys MM-kisoissa on esitetty kymmenen vuoden keskiarvona, minkä takia menestystä kuvaava käyrä ei nouse ykkössijaan asti (se vaatisi kymmenen peräkkäistä maailmanmestaruutta).

LatkaLampo

Kuvasta nähdään, että maapallon lämpötila ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen menestys MM-kisoissa etenevät melko samansuuntaisesti. Näiden kahden tekijän välinen korrelaatio on noin R2 = 0.57, mikä on melko hyvä.

Mutta kumpi aiheuttaa kumman, menestyykö Suomen jääkiekkomaajoukkue paremmin ilmaston lämmetessä vai onko Suomen jääkiekkomaajoukkue aiheuttanut ilmaston lämpenemisen? 🙂

Miesten keihäänheitto Lontoon olympialaisissa 2012

Pian on miesten keihäänheiton finaalin aika Moskovan MM-kisoissa. Sitä odotellessa on paikallaan hiukan tunnelmoida viime vuoden Lontoon olympialaisten keihäänheittotuloksilla. Viime vuonna oli mahdollisuus netin kautta seurata finaalin kaikki heitot. Otin silloin kaikkien heittojen tulokset ylös. Yliastuttujen heittojen mitat arvioin ja väliin jätetyt heitot merkitsin nollan mittaisiksi.

Katsotaanpa ensin sijoituksia. Tässä sijoitusten eteneminen:

2012olym

Pitkämäen ja Ruuskasen sijoitusten kehitys on melko lailla päinvastainen; Pitkämäki saa alussa hyvän sijoituksen ja tippuu sieltä pikku hiljaa, kun taas Ruuskanen tippuu alkupuolella alemmas sijoituksissa ja nousee sieltä sitten mitalisijoille. Kaikkia osanottajia tarkastellessa lopun nousijoita on hyvin vähän. Ainoastaan Vesely onnistuu siinä Ruuskasen lisäksi. Kaikki muut joko pitävät oman sijoituksensa tai tippuvat sijoituksissa alemmas kolmannen kierroksen jälkeen.

Katsotaan vielä miten kisa eteni. Tässä kaikki heitot:

2012olym2

Mutu-tuntumalla tästä tulee mieleen, että heittojen yliastuminen oli ehkä normaalikisaa vähäisempää. Ainoastaan 12 heittoa 60:sta, eli 20 prosenttia, oli yliastuttuja. Samaten väliinjätettyjä heittoja on vain yksi (voittaja Walcott kuudennella kierroksella). Melkein puolet heitoista (29/60) olivat yli 80 metrin. Kaikkien heittojen keskiarvo on kuitenkin vain 77,6 metriä.

Ketkä olivat parhaita?

Nyt alkaa tämän tarkastelun mielenkiintoisin osuus. Nyt nimittäin alkaa spekulointi. Virallisissa tuloksissa voittaja oli Walcott (tuloksella 84,58 metriä), toisena oli Pyanytsya (84,51) ja kolmantena Ruuskanen (84,12). Mutta entäs jos…

Katsotaanpa tuloksia heittojen keskiarvoina. Otetaan ensin kolmen ensimmäisen kierroksen keskiarvo, koska kolmella ensimmäisellä kierroksella olivat kaikki 12 heittäjää vielä mukana. Kolmen kierroksen keskiarvona Walcott olisi voittanut keskiarvolla 81,86, Lebesis olisi ollut toinen (81,46) ja Pyanytsya kolmas (81,19).

Kaikkien kuuden kierroksen keskiarvoissa kaikki kärkisijat menisivät uusiksi. Voittaja olisi Pyanytsya keskiarvolla 81,61. Ruuskanen olisi ollut toinen keskiarvolla 81,38. Kolmanneksi olisi noussut Pitkämäki keskiarvolla 81,08. Suomalaiset olisivat siis pärjänneet erittäin hyvin, jos olisi mitattu heittojen tasaisuutta. Tämä on tietysti epäreilu tarkastelu voittaja Walcottin kannalta, joka jätti viimeisen heittonsa heittämättä. Voidaan tietysti sanoa, että mitäs jätti, sillä kyllähän Pitkämäkikin voittaessaan toistaiseksi ainoan maailmanmestaruutensa voittonsa jo varmistuttua paukautti viimeisellä heitolla vielä yli ysikymppisen ihan vaan näyttääkseen, että olisi täällä ollut vielä paukkuja pitempäänkin heittoon tarvittaessa. No, katsotaan kuitenkin, miten Walcott olisi voinut sijoittua, jos olisi heittänyt viimeisen heittonsa. Jos Walcottin viimeinen heitto olisi ollut sama kuin hänen parhaansa, hän olisi sijoittunut kuuden heiton keskiarvossa toiseksi keskiarvolla 81,39 (sentin Ruuskasen edellä). Jos Walcott olisi heittänyt alle 80-metrisen, ei hän kuuden heiton keskiarvossa olisi päässyt mitaleille. Hänen olisi pitänyt heittää vähintään 82,75 päästäkseen mitaleille kaikkien heittojen keskiarvoissa.

Kolmen parhaan heiton keskiarvossa Pyanytsya voittaisi (83,22), Walcott olisi toinen (82,91) ja Ruuskanen kolmas (82,56).

Jos voittaja valittaisiin kaikkien heittojen keskiarvolla, niin Pyanytsya olisi voittanut Lontoossa olympiakultaa. Suomalaiset olisivat valloittaneet seuraavat tilat. Tosin sellaisessa järjestelmässä on oletettavaa, että Walcott olisi heittänyt myös viimeisen heittonsa, joten spekulaatiolle jää vielä tilaa. Mikäs sen mukavampaa.

Urheilija ei ole koskaan terve – eikä varsinkaan ikämiesurheilija

AriFutis

Pelasin aikoinaan jalkapalloa juniorisarjoissa ja sen jälkeen pari kautta aikuisten sarjoissa (3-sarjassa). Innostukseni lopahti ja lopetin “vakavamielisen” jalkapalloilun. Pelasin jonkun vuoden kuitenkin satunnaisesti kylä- ja puulaakisarjoissa. Noin 25-vuotiaana lopetin niidenkin pelaamisen.

Alle 20-vuotiaana olin aloittanut tupakoinnin ja hiukan iäkkäämpänä sen vaikutus tuntui. Kunto oli melko huono, eikä esimerkiksi lenkkeily tuntunut juurikaan nostavan kuntoa. En tosin kovin paljoa sellaista edes yrittänyt, vaan muutuin urheilijanuorukaisesta sohvaperunaksi. Jalkapallon pelaaminen ei pitkään aikaan käynyt edes mielessä.

Lopetin tupakoinnin 40-vuotiaana. En ollut aiemmin edes yrittänyt lopettamista (tai pitänyt tupakkalakkoja), vaikka olin sitä usein ajatellut. Olin kuullut, että on olemassa lääkekuuri tupakan lopettamiseen. Sopivasti minulla oli työpaikalla 40-vuotisterveystarkastus, jossa mainitsin asiasta hoitajalle, joka sitten varasi minulle ajan lääkärille reseptin kirjoitusta varten. Ennen lääkärille menoa lueskelin netistä ihmisten kokemuksia tästä lääkekuurista ja siellä oli tietysti paljon kauhutarinoita sivuvaikutuksista. Toki tiesin, että netistä näkee vain kaikkein huonoimmin sujuneet tapaukset, mutta rupesin kuitenkin miettimään, että jos on etäinenkin riski tuollaisille vaikutuksille, niin miksi ihmeessä minä rupeaisin sellaisia lääkkeitä syömään.

Päätin lopettaa polttamisen itse. Ajattelin, että vähennän ensin polttamisen vain muutamaan päivässä ja lopetan sitten. Seuraavan vuorokauden aikana poltin kolme tupakkaa. Koko ajan teki mieli lisää tupakkaa. Ihmettelin, että miksi rääkkään itseäni näin ja heitin loput tupakat roskikseen. Kävin ostamassa nikotiinipurkkaa varmuuden vuoksi. En kuitenkaan halunnut käyttää sitä, koska ajattelin sillä vain siirtäväni vieroitusoireita myöhemmäksi. Halusin hoitaa homman alta pois kokonaan saman tien.

Ne kolme tupakkaa olivat minulle toistaiseksi viimeiset, enkä myöskään syönyt yhtään nikotiinipurkkaa. Fyysiset vieroitusoireet kestivät kolme viikkoa. Työpaikalla kävin välillä kävelemässä korttelin ympäri sellaisina aikoina, jolloin aiemmin normaalisti lähdin tupakalle. Kolmen viikon jälkeen tupakanpolttohalut vähenivät, vaikka voimakkaitakin haluja tuli vähän väliä sen jälkeenkin. Tätä kesti noin puolitoista vuotta, jonka jälkeen haluja ei juurikaan ole enää ollut.

Tupakanpolton jälkeen huomasin melkein heti, että kunto lähtee nousemaan liikuntaa harrastaessa. Tämä oli minulle suuri yllätys, koska luulin että kunnon nousemisen alkamiseen menisi hiukan aikaa. Toinen asia, jonka huomasin tupakointiin liittyen, oli se, että aikoinaan tuli aina välillä tarve lähteä “hermosavuille”, mutta tupakoinnin lopettamisen jälkeen tätä tarvetta ei enää ollut. Tupakointi siis ilmeisesti itse aiheutti sen stressin tunteen, joka sai sitten lähtemään tupakalle vaikkei vielä ollut kovaa nikotiinin tarvetta.

En muista miten asiasta innostuin, mutta ostin itselleni jalkapallokengät pari vuotta sitten ja aloin käydä silloin tällöin itsekseni potkimassa palloa. Yhdessä vaiheessa mainostin Facebookissa käyneeni potkimassa palloa. Tähän vanha pelikaverini vastasi, että SV:llä (Sibbo Vargarna, eli Sipoon sudet, nuoruuteni joukkue) on ikämiesporukka, johon voisin tulla pelaamaan.

Ikämiesjalkapalloura

Niinpä päätin lähteä mukaan ikämiesjalkapalloon. Menin ensimmäisiin treeneihin kesällä 2011. Siellä oli nuoruusvuosien peliajoista muutama tuttu pelaaja, joita oli kiva nähdä pitkästä aikaa.

Treenien lämmittelyvaiheessa sain keskityspallon, jota rupesin laukaisemaan täysillä suoraan ilmasta. Pallo ei kuitenkaan osunut jalkaani kunnolla, vaan osui aivan kengän kärkeen. Tämä aiheutti nilkan venähtämisen hiukan samaan tapaan kuin “linttaan” astuminen. Jatkoin kuitenkin treenejä, koska eihän sitä ensimmäisissä treeneissä lopeteta heti alkuunsa.

Treenit sujuivatkin hyvin. Pallotuntuma oli tietysti hiukan kateissa, mutta muuten peli sujui melko hyvin. Jaksoinkin pelata suhteellisen hyvin. Yhdessä pelitilanteessa potkaisin palloa korkealta ilmasta ja liikkeestäni johtuen jouduin jalkaa laskiessani lyomään sen lujaa maahan, jolloin tunsin kipua nilkan takaosassa. Kyseessä oli sama nilkka, joka loukkaantui jo treenien alkuvaiheessa.

Treenien jälkeen minulla oli paikat kipeänä ja esimerkiksi autosta ylös nouseminen oli hyvin vaikeaa. Jo pelkkä jalan nostaminen polkimelta toiselle autoa ajaessa oli niin vaikeaa, että välillä avustin kädellä jalan nostamista. Reisilihaksilla oli ilmeisesti hiukan ongelmia palautumisessa. Olinhan sentään tehnyt lihaksillani jotain sellaista, mitä en ollut tehnyt kymmeniin vuosiin.

En kuitenkaan välittänyt näistä ja menin viikon päästä uudelleen treeneihin. Siellä ensimmäinen spurtti ja tuntui kovaa kipua etureidessä. Treenit loppuivat siihen. Seurasi muutaman viikon tauko ja sitten pääsin takaisin mukaan. Pystyin osallistumaan muutamaan otteluunkin syksyn mittaan. Kesällä mennyt nilkka kuitenkin vaivasi edelleen. Se turposi otteluiden jälkeen ja oli kipeä. Jatkoin kuitenkin jääräpäisesti kunnes kauden kolmanneksi viimeisessä ottelussa se alkoi tuntua niin pahalta, että lopetin kauden siihen.

Hakeuduin lääkäriin ja sieltä sain passituksen fysikaaliseen hoitoon nilkkaspesialistille. Nilkkaa kuntoutettiin loppusyksy. Tammikuussa pääsin mukaan talvitreeneihin. Alkuvuoden treenit menivätkin aika mukavasti, vaikka alkuun piti välillä antaa nilkan toipua treeneistä. Kevään ensimmäiset ottelut lähestyivät.

Toinen kausi

Ennen varsinaista kauden alkua meillä oli harjoitusottelu huhtikuussa. Siinä ottelussa nivuseni alkoivat vaivata. Eipä siinä muu auttanut kuin jäädä kauden alusta sivuun parantelemaan nivusta. Nivusta tutkittiin lääkärissä ja epäiltiin nivustyrää. Minut passitettiin kirurgin juttusille keskustelemaan mahdollisesta leikkauksesta. Kirurgi tutki minua ja totesi, ettei minulla mitään tyrää ole ja epäili kyseessä olevan vain lihasrevähdys, joka kuulemma joskus voi alkaa tulla huomaamatta. Oli vain tyydyttävä odottelemaan vaivan paranemista.

Paraneminen kesti melko kauan. Pääsin vasta kesäkuussa pelaamaan. Pelasin pari ottelua ja olin mukana Aktia-cupissa, joka on Sipoossa kesäkuun puolessavälissä vuosittain järjestettävä harrastelijaturnaus. Turnauksessa sain kylkivamman. Hyppäsin ilmaan tavoitellen palloa päälläni ja joku iski minua kylkeen. En pystynyt pelaamaan tämän jälkeen. Kylki vaivasi pitkään turnauksen jälkeen, mutta en mennyt lääkäriin, koska en uskonut heidän pystyvän tekemään sille mitään. Luulen, että minulla oli kylkiluu poikki ja lisäksi varmaankin joitakin lihaksia revähti kyljessä.

Pääsin takaisin pelaamaan vasta kauden viimeiseen otteluun syyskuun lopussa. Tämän jälkeen osallistuin talvitreeneihin. Seuraava lepotauko tuli joulukuussa, jolloin minulla oli flunssa koko kuukauden. Olin taas mukana treeneissä tammikuun, jonka jälkeen minulla alkoi monta kuukautta kestänyt lievä flunssailu.

Pääsin takaisin treeneihin ennen kauden alkua, mutta heti ensi treeneissä meni reisi, joka luultavasti revähti hiukan. Olisi pitänyt ottaa pitkän tauon jälkeen treenit aluksi rauhallisemmin tai kohottaa ensin lihaskuntoa hiukan ennen treeneihin menoa. Huilasin taas muutaman viikon.

Kolmas kausi

Tulin sitten takaisin pelaamaan. Pelasin kaksi ottelua menestyksellisesti, vaikka pelikunto oli tietysti huono. Onneksi ikämiehissä saa vaihtaa pelaajia niin paljon kuin huvittaa, joten pelasin lyhyttä vaihtoa. Kolmannessa ottelussa sattui sitten taas ikäviä. Olin aloituskokoonpanossa ja olin pelannut vain minuutin tai pari, kun yhdessä tilanteessa muutin juoksusuuntaa, astuin “linttaan” ja ilmaisesti liikesuunnasta johtuen ei pyörähtänytkään nilkka, vaan polvi nitkahti sivusuunnassa ja rusahti.

Polvea tutkittiin ja tuomio oli se, että eturistiside on poikki ja se on leikattava. Lääkäri totesi, että polvivammat ovat jalkapalloilijoilla yleisin vamma, vaikka olisin itse arvannut nilkkavammoja kyseisen tittelin haltijaksi. Leikkausaika on nyt varattu. Sen verran tuli oppia kantapään (tai tässä tapauksessa polven) kautta, että kun kauden alussa valitsee palloliiton sivuilta vakuutuksia, niin varsinkin ikämiesten kannattaa ottaa laaja vakuutus, sillä suppea vakuutus ei korvaa yksityisillä tehtyjä leikkauksia. Niinpä maksan leikkauksen itse (noin 5000 euroa). Toipuminen kestää niin kauan, että pääsen mukaan seuraavan ensi vuoden alkupuolella.

Tulevat kaudet

Tällaisten vaikeuksien jälkeen voisi tulla mieleen, että pitäisi lopettaa moinen touhu, vai mitä? En varmasti lopeta. On yksinkertaisesti liian hauskaa käydä pelaamassa futista. Kyllä kroppani jossain vaiheessa taas tajuaa olevansa urheilijan kroppa. Lisäksi joukkueeni pelaajat ovat niin mahtavia tyyppejä, että on mahdoton ajatus jäädä pois siitä. Pelasin ensimmäisellä kaudella 5 ottelua, toisella neljä ottelua ja kolmannella kaudella 2 ottelua ja risat. Neljännellä kaudella aion kääntää tämän vähenevän trendin toiseen suuntaan.