Avoimen yliopiston luentosarja – Atte Korholan vääriä väitteitä

Hiljattain kirjoitin emeritusprofessori Heikki Peltolan esittämästä ilmastonmuutoksen vääristelystä Avoimen yliopiston luentosarjassa. Peltolan esitystä seuraavalla viikolla oli luentovuorossa Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Nähtyäni Korholan luennon, ajattelin joutuvani kirjoittamaan toisen osan Avoimen yliopiston ilmastonmuutokseen liittyvien asioiden vääristelystä.

Kuulin kuitenkin myös Pasi Toiviaisen olevan kirjoittamassa Korholan luennosta, joten päätin lopettaa omalta osaltani, kunnes näen Toiviaisen kirjoituksen. Toiviaisen kirjoitus julkaistiin jokin aika sitten. Toiviainen perkaa Korholan luennosta paljon virheitä ja vääristelyitä ja hän kertookin huomautettavien asioiden määrän olevan osan sanomaansa. Huomaan kuitenkin, että Toiviainen on ystävällisesti jättänyt mainitsematta joistakin Korholan virheistä ja vääristelyistä. Arvatenkin hän halusi jättää myös minulle jotain sanomista. En ole kuitenkaan jatkanut luennon virheiden perkaamista, joten päätin julkaista ainakin ne asiat, jotka olen jo ehtinyt selvittää. Toiviainen on julkaissut aiheesta toisenkin kirjoituksen.

Gallup-tuloksien luovaa tulkintaa

Luentonsa alkupuolella Korhola esittelee kyselytutkimusten tuloksia Englannista marraskuun 2009 ja helmikuun 2010 välillä ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen uskomisesta. Kyseisissä kyselyissä ihmisten uskominen asiaan romahtaa 41 prosentista 26 prosenttiin. Korhola ei kuitenkaan kerro, että juuri marraskuussa 2009 alkoi ilmastonmuutoksen kieltäjien massiivinen, “climategate” -nimellä kutsuttu hyökkäys ilmastotutkijoita vastaan, jossa englantilaisesta ilmastotutkimusyksiköstä oli varastettu sähköposteja ja niiden sisällöstä yritettiin tekaista tutkijoiden salaliitto. Nimenomaan tekaista, sillä sähköposteista ei löytynyt mitään erityisen raskauttavaa, joten sisältöä jouduttiin esittelemään vääristellen. Media kuitenkin nieli tämän tekaistun skandaalin ja sitä rummutettiin valtavasti. Ei siis ole ihme, että ihmisten usko asiaan putosi rajusti juuri Englannissa.

Seuraavaksi Korhola kertoo, että myös USA:ssa ihmisten usko siihen – ja nyt huomatkaa Korholan käyttämä sanamuoto – että ilmastonmuutosta on liioiteltu, on kasvanut. Hänen näyttämässään kuvassa näkyykin nouseva trendi viime vuosina, mutta kun kuvaa katsotaan tarkemmin, siinä ei kysytäkään ilmastonmuutoksen liioittelusta, vaan ilmaston lämpenemiseen uskomisesta. Niinpä viime vuosina ihmisten usko ilmaston lämpenemiseen näyttää olleen kasvussa USA:ssa, mikä on täsmälleen päinvastainen tulos kuin Korhola antaa ymmärtää.

Seuraavaksi on vuorossa kyselytutkimuksen tulos Saksasta. Tutkimuksessa kysyttiin: “Pelkäätkö ilmastonmuutosta?”. Kyselyajankohdat ovat olleet lokakuu 2006, maaliskuu 2010 ja syyskuu 2013. Vuosien 2010 ja 2013 välillä ei ole juurikaan muutosta, mutta vuosien 2006 ja 2010 välillä on hyppäys ei-pelkäävien osuudessa. Hyppäysajankohta osuu jälleen hyvin yhteen climategaten kanssa, josta kohuttiin siis maailmanlaajuisesti. Lisäksi on huomattava mitä kysyttiin. Tässä ei siis kysytty ilmastonmuutokseen uskomista vaan ilmastonmuutoksen pelkäämistä. Minäkin olisin vastannut, etten pelkää ilmastonmuutosta, vaikka tiedän ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen olevan tosiasia.

Viimeisenä on vuorossa kyselytutkimus Suomesta, jossa vastausvaihtoehto “ilmastonmuutoksen seurauksia on liioiteltu ainakin jonkin verran” sai suurimman prosenttiosuuden. Kyselyn ajankohtana on jälleen vuoden 2010 kevät, eli heti climategaten jälkeen. Lisäksi tämä on jälleen hyvin epämääräinen kysymys, jolla ei ole mitään tekemistä ilmastonmuutokseen uskomisen kanssa.

Korhola siis perustaa väitteensä ilmastonmuutokseen uskoon hiipumisesta muutamaan tarkkaan valikoituun kyselytutkimukseen, jotka pääasiassa osuvat aikaan, jolloin ilmastonmuutokseen liittyviä asioita tahallaan vääristelevät tahot olivat juuri saaneet väliaikaisen voiton mediassa. Yksi Korholan esittämistä kyselytutkimuksista ei ollut riippuvainen tuosta yksittäisestä hetkestä, ja sen tulokset Korhola esitti päinvastaisena kuin ne todellisuudessa olivat.

Tutkijoiden liioittelu

Tätä kohtaa Korholan luennosta Toiviainen käsittelikin jo ansiokkaasti, mutta minulla oli tämä osuus jo melko valmiina, ennen kuin päätin odottaa Toiviaisen kirjoituksen valmistumista, joten jätän myös päällekkäiset osuudet tähän. Ainoa uusi asia Toiviaisen kirjoitukseen verrattuna on Zwallyn lausunto.

Korhola siis esittää luennossaan, että tutkijat liioittelevat tuloksiaan. Esimerkkeinä hän antaa julkkiksien ja poliitikkojen äärilausuntoja. Näihin en tässä puutu, vaan keskityn Korholan väitteisiin tutkijoiden liioittelusta. Tutkijoilta Korhola antaa vain kolme esimerkkiä. On selvää, että tutkijoiltakin pääsee joskus sammakoita suustaan. Siitä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että voisi väittää tutkijoiden liioittelevan tilannetta yleisesti. Seuraavassa näemme, miten Korhola ei kuitenkaan ole onnistunut löytämään ainuttakaan tapausta, jossa tutkija olisi liioitellut.

Schellnhuber piti vuonna 2009 puheen, jossa hän muun muassa esitti arvion siitä, miten maapallon kantokyky saattaa muuttua tulevaisuudessa (katso Schellnhuberin esityskalvot). Schellnhuberin lausunnosta uutisoitiin esimerkiksi New York Timesin Dot Earth -blogissa. Siellä lainattiin Schellnhuberin kyseistä lausuntoa ja lausunnossa kerrotaan, mitä tapahtuisi, jos lämpötila nousisi viisi celsiusastetta. Lainattu osa lausunnosta kuuluu näin: “Hyvin kyynisellä tavalla se olisi voitto tieteelle, sillä viimeinkin olisimme saaneet jotakin tasaantumaan – nimittäin arvion maapallon kantokyvylle, joka silloin olisi alle miljardi ihmistä.”

Korhola laittoi Schellnhuberin suuhun kuitenkin hiukan erilaisen viestin. Hänen mukaansa Schellnhuber sanoi: “Jos maapallon lämpötila nousee 5 astetta, vain miljardi ihmistä voi selviytyä”. Tämä on siis hiukan erisävyinen lausunto. Korhola on värittänyt Schellnhuberin lausunnosta hiukan alarmistisemman kuin se alunperin olikaan. Korhola ei kuitenkaan jätä asiaa vielä tähän. Schellnhuberin arvio nimittäin perustuu tutkimustietoon (Cohen, 1995), mutta Korhola kuitenkin väittää: “Jokainenhan tietää, että tälläinen ei perustu mihinkään tutkimukseen, eikä voi edes perustua. Eihän tällaisesta voi mitään lausua. Meillä ei ole minkäännäköisiä kanttia, mennä ennustamaan mitä tapahtuu ihmiskunnalle ja annettaisko me tosta 8-9 miljardia ihmistä kuolla pois.” Korhola siis hyvin selvästi liioittelee Schellnhuberin sanomaa. On lisäksi aika outoa, että Korhola väittää, ettei asiaa edes voisi tutkia. Ilmaston ja sään vaikutusta ihmisen kuolleisuuteen on tutkittu paljon ja kauan aikaa, eikä siinä pitäisi olla mitään kummallista ympäristömuutoksen professorille.

Seuraavaksi on vuorossa NASAn ilmastotutkija Jay Zwally. Korhola väittää Zwallyn sanoneen, että “jo 2012 meillä on lähes jäättömiä kesiä” arktisella alueella. Korholan esityskalvossa on englanninkielinen lainaus Zwallyn lausunnosta, jonka hän antoi National Geographicille. Kyseinen lausunto annettiin vuoden 2007 lopulla. Vuonna 2007 arkinen merijää väheni huomattavaan uuteen ennätykseen ja Zwally sanoi, että jos sellainen tahti jatkuisi, Pohjoinen jäämeri saattaisi olla melkein jääton jo vuonna 2012. Zwally ei siis ennustanut asiaa varmaksi, kuten Korhola antaa ymmärtää.

Seuraavaksi Korhola käsittelee professori Wieslaw Maslowskia. Korhola sanoo Maslowskista näin: “Maslowki tutkija professori meritieteilijä esitti, ihan varmasti, että kesä 2013 tulee olemaa vapaa jäästä”. Korholan esityskalvo viittaa BBC:n uutisartikkeliin. Kyseisessä uutisartikkelissa Maslowski kertoo hänen tutkimusryhmänsä mallisimulaatioiden tuloksista, jonka mukaan arktinen alue saattaa olla vapaa merijäästä jo vuonna 2013. Hän ei sano sen tapahtuvan “ihan varmasti”, kuten Korhola väittää. (Maslowski on antanut haastattelun, jossa hän selittää asiaa tarkemmin.)

Korhola siis väittää tutkijoiden liioittelevan asioita, mutta olemme huomanneet, että tässä asiassa Korhola liioittelikin itse. Korholan kaikkia tutkijaesimerkkejä tarkasteltaessa kävi ilmi se, että tutkijat eivät olleetkaan liioitelleet lausunnoissaan. Emme kuitenkaan voi väittää, että Korhola olisi ollut täysin väärässä väittäessään tutkijoiden liioittelevan. Korholahan on itse myös tutkija ja olemme juuri havainneet hänen liioitelleen, joten meillä on ainakin yksi esimerkki tutkijoiden liioittelusta.

Uudet tutkimukset paljastavat odotettua voimakkaamman ilmastonmuutoksen

Uusien tutkimusten mukaan maapallo saattaa lämmetä tulevaisuudessa huomattavasti. Ilmastoherkkyys näyttää asettuvan aiemman arviohaarukan ylälaitaan. Ilmastoherkkyys myös näyttäisi kasvavan ilmaston lämmetessä. Lisäksi ilmastoherkkyysarvioissa ei ole yleensä mukana hitaita palauteilmiöitä, jotka kasvattavat ilmastoherkkyyttä huomattavasti. Maapallo saattaa lämmetä satojen vuosien kuluessa yli kymmenen celsiusastetta, jos kasvihuonekaasujen päästöjä ei vähennetä. Arktisilla alueilla lämpeneminen on vielä voimakkaampaa, joten Suomikin saattaa lämmetä kymmenillä asteilla.

Sherwood2014

Ilmastoherkkyys kuvaa sitä, miten paljon maapallon lämpötila muuttuu, kun joku ilmastoa muuttava tekijä muuttuu. Nykyään asia ilmaistaan yleisesti lämpötilan nousuna ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistumista kohti.

Eri ilmastomalleissa ilmastoherkkyys vaihtelee suuresti, ja tämä tilanne on vallinnut jo vuosikymmenien ajan. Tämän seurauksena ilmastoherkkyyden arviot ovat vaihdelleet noin 1,5 ja 5 celsiusasteen välillä. On jopa käynyt niin, että tietojemme lisääntyessä arvioiden epävarmuus on lisääntynyt (Hannart ja muut, 2013). Suurin osa tästä laajasta arviohaarukasta johtuu epävarmuudesta pilvisyyden muutoksissa ilmaston lämmetessä. Alapilvien muutokset ovat tässä erityisen tärkeitä, sillä ne voivat vaikuttaa voimakkaasti tulevaan lämpenemiskehitykseen.

Seuraavassa esitellään muutama uusi tutkimus, joiden perusteella näyttää siltä, että todellinen ilmastoherkkyys on arvioiden ylälaidassa ja oikeastaan huomattavasti suurempi.

Pilvien epävarmuus ratkeamassa lämmittävään suuntaan

Sherwood ja muut (2014) ovat selvitelleet syitä pilvisyyden muutoksien aiheuttamaan epävarmuuteen ilmaston lämpenemisen määrässä. Heidän mukaansa vesihöyryn roolin ymmärtäminen pilvien muodostuksessa on oleellinen epävarmuuden pienentämiseksi.

Haihdunnan myötä ilmakehään nouseva vesihöyry voi joko nousta korkealle ilmakehään ja muodostaa rankkoja sateita tai jäädä matalammalle ja palata takaisin maanpinnalle muodostamatta sateita.

Sherwood ja muut huomasivat, että sellaisissa malleissa, joissa ilmastoherkkyys on vähäinen, simulaatioissa esiintyy liian vähän vesihöyryn jäämistä matalammalle ilmakehässä. Sellaisissa malleissa melkein kaikki vesihöyry kulkeutuu korkeammalle, ja sataa sieltä takaisin alas. Toisaalta mallisimulaatioissa haihdunta lisääntyy. Tämä merkitsee sitä, että pilvien määrä lisääntyy tilannetta väärin simuloivissa malleissa. Pilvien määrän lisääntyminen taas lisäisi auringonvalon heijastumista takaisin avaruuteen, mikä vähentäisi ilmaston lämpenemistä.

Näin ei kuitenkaan käy todellisuudessa, vaan vesihöyry kulkeutuu molempia reittejä ja pilvisyyden määrä itse asiassa näyttää vähenevän haihdunnan lisääntyessä. Sellaisissa ilmastomalleissa, joissa vesihöyryn kulkeutuminen on esitetty oikein, ilmastoherkkyys on suuri. Sherwoodin ja muiden mukaan ilmastoherkkyys näyttää olevan noin 3-5 celsiusastetta hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuessa todennäköisimmän arvion ollessa neljä celsiusastetta.

Hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuminen esiteolliseen aikaan verrattuna tulee nykytiedon mukaan tapahtumaan jo tällä vuosisadalla. Siksi voimme odottaa, että vuoteen 2100 mennessä maapallon ilmasto lämpenee vähintään neljä celsiusastetta, jos Sherwoodin ja muiden tulokset pitävät paikkansa, eikä asialle tehdä mitään ja päästöjen määrä kehittyy kuten yleisesti arvellaan.

Ilmastoherkkyys kasvaa ilmaston lämmetessä

Viime aikoina on saatu joitakin tutkimustuloksia, joiden mukaan ilmastoherkkyyden määrä riippuu ilmaston tilasta ilmastonmuutoksen alkaessa. Joissakin ilmastomalleissa ilmastoherkkyys lisääntyy ilmaston lämmetessä, mutta joissakin malleissa ilmastoherkkyydellä on minimi nykyilmastossa ja herkkyys lisääntyy sekä lämpimämmässä että kylmemmässä ilmastossa. Nykyilmastoa kylmemmän ilmaston suuremmasta ilmastoherkkyydestä ovat hiljattain raportoineet Kutzbach ja muut (2013).

Meraner ja muut (2013) ovat selvitelleet ilmastoherkkyyden muuttumista uusien ilmastomallien simulaatioilla. Heidän simulaatioissaan ilmastoherkkyys kasvaa ilmaston lämmetessä neljässä mallissa kuudesta (yhdessä mallissa ei näy tilastollisesti merkitsevää muutosta ja yhdessä mallissa ilmastoherkkyys pienenee ilmaston lämmetessä). Tämä näyttää johtuvan ilmaston palauteilmiöiden (ilmaston lämpenemistä voimistavien ja heikentävien tekijöiden) muuttumisesta enemmän ilmaston lämpenemistä voimistavaan suuntaan. Pääasiassa tämä näyttää johtuvan vesihöyryn ilmaston lämpenemistä voimistavan vaikutuksen lisääntymisestä ilmaston lämmetessä. Erityisesti muutos näyttää johtuvan vesihöyryn palauteilmiön voimistumisesta tropiikissa, mikä näyttäisi liittyvän tropopaussin (troposfäärin ja stratosfäärin välinen rajakerros ilmakehässä) siirtymiseen korkeammalle ilmakehässä.

Caballero ja Huber (2013) ovat tutkineet ilmastoherkkyyttä menneiden aikojen ilmasto-olosuhteissa verrattuna nykypäivään. Heidän tutkimuksensa kohdistui paleogeenikauteen (noin 66-23 miljoonaa vuotta sitten), jolloin maapallon ilmasto oli selvästi nykyistä lämpimämpi. He löysivät kolme tekijää, jotka ylläpitivät lämmintä ilmastoa. Yksi näistä on ilmastoherkkyyden nopea suureneminen, kun maapallon lämpötila ylittää raja-arvon 23 celsiusastetta. Syy tähän näyttää olevan tropiikin pilvisyyden väheneminen, minkä takia auringon valoa heijastuu vähemmän takaisin avaruuteen.

Mainittakoon sivumennen, että Caballeron ja Huberin tuloksien mukaan hiilidioksidin logaritmiseksi tiedetty ilmastovaikutus (hiilidioksidipitoisuuden kasvaessa pitoisuuden lisääntyminen vaikuttaa yhä vähemmän), näyttää muuttuvan suurilla hiilidioksidipitoisuuksilla epälogaritmiseksi siten, että hiilidioksidin lisäys vaikuttaakin hieman aiemmin luultua enemmän.

Hitaat palauteilmiöt voimistavat ilmaston lämpenemistä

Jo melko kauan on ollut tiedossa, että maapallon ilmastojärjestelmässä on hitaita palauteilmiöitä, jotka liittyvät jäätiköiden sulamiseen ja kasvillisuuden muutoksiin (esimerkiksi Hansen ja muut, 2008). Hitaita palauteilmiöitä ei yleensä oteta huomioon ilmastoherkkyyttä määriteltäessä.

Yllä mainitun tutkimuksen Caballero ja Huber (2013) tuloksien mukaan yksi tärkeä tekijä, joka piti yllä huomattavan lämmintä ilmastoa paleogeenikaudella, oli hitaiden palauteilmiöiden vaikutus. He tekivät mallisimulaatioita paleogeenikauden ilmastolle ja nykypäivän ilmastolle. Simulaatioissa näiden kahden aikakauden välillä näkyi viiden celsiusasteen ero hiilidioksidipitoisuudesta riippumatta. Tämän katsottiin johtuvan pääasiassa hitaista palauteilmiöistä.

Previdi ja muut (2013) tekivät yhteenvedon ilmastoherkkyyteen liittyvästä tutkimustiedosta. Heidän mukaansa maapallon ilmastoherkkyys nousee 4-6 celsiusasteeseen, kun arviossa otetaan huomioon jäätiköiden ja kasvillisuuden muutoksien vaikutus maapallon pinnan heijastuskykyyn. Ilmastoherkkyys nousee vielä lisää, jos tarkasteluun otetaan myös luonnollisten kasvihuonekaasupäästölähteiden ja -nielujen muutokset ilmaston muuttuessa.

Tulevaisuuden lämmin maailma

Uusien tutkimustuloksien perusteella näyttää siis siltä, että ilmastoherkkyys on aiempien arvioiden vaihteluhaarukan yläosassa, kun otetaan huomioon vain nopeat palauteilmiöt. Hitaiden palauteilmiöiden mukaan ottaminen nostaa ilmastoherkkyyttä huomattavasti. Lisäksi ilmastoherkkyys näyttää kasvavan ilmaston lämmetessä. Mitä tästä kaikesta seuraa tulevaisuudessa? Arvioimme tätä seuraavassa, mutta lukijan on hyvä pitää mielessä, että kyseessä on hyvin karkea ja epävarma arvio.

Katsotaan ensin vuoden 2100 tilannetta. Seuraavassa kuvassa on esitetty ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutos, jos asialle ei tehdä mitään ja jatkamme hiilidioksidipäästöjä entiseen malliin (kuva on IPCC:n viidennen arviointiraportin kuva 12.36a).

TulevaCO2

Kuvasta nähdään, että hiilidioksidipitoisuus oli hiukan alle 300 ppm (eli miljoonasosaa) esiteollisena aikana ja sen odotetaan nousevan pitoisuuteen 900 ppm vuoteen 2100 mennessä, jos päästöjen määrä kehittyy arvioiden mukaan eikä niihin puututa. Hiilidioksidipitoisuudessa 600 ppm pitoisuus on tuplaantunut yhden kerran (ja näyttäisi tapahtuvan noin vuoden 2060 tienoilla) ja seuraava tuplaantuminen olisi pitoisuudessa 1200 ppm. Vuoden 2100 pitoisuus 900 ppm on tämän puolivälissä, joten vuoteen 2100 mennessä tapahtuu 1,5 hiilidioksidipitoisuuden tuplaantumista.

Sherwoodin ja muiden tuloksissa ilmastoherkkyyden todennäköisin arvio on neljä celsiusastetta (arviohaarukka 3-5 astetta). Vuoteen 2100 mennessä tämä merkitsisi kuuden celsiusasteen lämpenemistä (4,5 – 7,5 astetta), mutta on muistettava, että ilmastojärjestelmän viiveiden takia kaikki tämä lämpeneminen ei tapahdu vuoteen 2100 mennessä. Katsotaan tilannetta vielä pidemmälle tulevaisuuteen. Jätetään tästä tarkastelusta pois ilmastoherkkyyden kasvaminen lämpenemisen myötä. Seuraavassa kuvassa on esitetty arvioitu lämpötilakehitys vuoteen 2300 asti (kuva on IPCC:n viidennen arviointiraportin kuva 12.5).

TulevaT

Kuvan punainen alue kuvaa mahdollista lämpötilakehitystä, jos kasvihuonekaasupäästöt jatkuvat entiseen malliin, eikä asialle tehdä mitään. Kuvaa tarkastellessa on hyvä pitää mielessä, että kuvassa nollataso on asetettu vuosien 1986 ja 2005 väliseen keskiarvoon. Nollataso ei siis ole esiteollisen ajan lämpötila. Nollataso on noin 0,7 celsiusastetta lämpimämpi kuin esiteollinen aika.

Vuonna 2100 kuvassa punaisen alueen paras arvio (punainen viiva) on noin neljän asteen kohdalla. Sherwood ja muut arvioivat maapallon lämpenevän vähintään neljällä celsiusasteella vuoteen 2100 mennessä. Hyvin karkeasti ottaen voimme siis sanoa, että Sherwoodin ja muiden arvio esittää oranssin alueen ylempää puoliskoa. Tästä voimme arvioida, että vuonna 2300 maapallon odotetaan Sherwoodin ja muiden tuloksia mukaillen lämpenevän noin 8-13 celsiusastetta (kuvaajan punaisen alueen yläpuoliskon raja-arvot vuoden 2300 kohdalla).

Tässä arviossa on kuitenkin mukana vain nopeat palauteilmiöt. Arvioimme hitaiden palauteilmiöiden vaikutuksen Caballeron ja Huberin tuloksien perusteella, eli lisäämme lämpenemiseen viisi astetta. Saamme tulokseksi 13-18 celsiusastetta lämpenemistä maapallolle joskus tulevaisuudessa, jos asialle ei tehdä mitään.

Miten Suomen ilmasto kehittyy tulevaisuudessa? Arktisella alueella lämpeneminen etenee kaksi kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin, ja Suomen pohjoisosa sijaitsee arktisella alueella. Tämän tilanteen jatkuessa olisi arktisella alueella odotettavissa lämpenemistä 9-15 celsiusastetta vuoteen 2100 mennessä. On kuitenkin otettava huomioon, että lämpenemisen voimistuminen arktisella alueella todennäköisesti vähenee, kun merijäätä ja lumipeitettä ei enää esiinny suuressa määrin. Joskus tulevaisuudessa arktinen alue voisi lämmetä 26-36 celsiusasteella, jos oletetaan arktisen alueen edelleen lämpenevän kaksi kertaa maapallon keskiarvoa enemmän. Tällöin Suomessakaan ei enää ihmeteltäisi laulun sanoin “no onkos tullut kesä nyt talven keskelle”, vaan se olisi normaaliin arkeen kuuluva asia.

Lähteet:

Rodrigo Caballero and Matthew Huber, 2013, State-dependent climate sensitivity in past warm climates and its implications for future climate projections, PNAS, August 27, 2013, vol. 110 no. 35, 14162–14167, doi: 10.1073/pnas.1303365110. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Alexis Hannart, Michael Ghil, Jean-Louis Dufresne, Philippe Naveau, 2013, Disconcerting learning on climate sensitivity and the uncertain future of uncertainty, Climatic Change, August 2013, Volume 119, Issue 3-4, pp 585-601, DOI: 10.1007/s10584-013-0770-z. [tiivistelmä]

James Hansen, Makiko Sato, Pushker Kharecha, David Beerling, Robert Berner, Valerie Masson-Delmotte, Mark Pagani, Maureen Raymo, Dana L. Royer and James C. Zachos, 2008, Target Atmospheric CO2: Where Should Humanity Aim? The Open Atmospheric Science Journal, 2, 217-231, DOI: 10.2174/1874282300802010217. [tiivistelmä, koko artikkeli]

John E. Kutzbach, Feng He, Steve J. Vavrus, William F. Ruddiman, 2013, The dependence of equilibrium climate sensitivity on climate state: Applications to studies of climates colder than present, Geophysical Research Letters, Volume 40, Issue 14, pages 3721–3726, 28 July 2013, DOI: 10.1002/grl.50724. [tiivistelmä]

Katharina Meraner, Thorsten Mauritsen, Aiko Voigt, 2013, Robust increase in equilibrium climate sensitivity under global warming, Geophysical Research Letters, Volume 40, Issue 22, pages 5944–5948, 28 November 2013, DOI: 10.1002/2013GL058118. [tiivistelmä, koko artikkeli]

M. Previdi, B. G. Liepert, D. Peteet, J. Hansen, D. J. Beerling, A. J. Broccoli, S. Frolking, J. N. Galloway, M. Heimann, C. Le Quéré, S. Levitus, V. Ramaswamy, 2013, Climate sensitivity in the Anthropocene, Quarterly Journal of the Royal Meteorological Society, Volume 139, Issue 674, pages 1121–1131, July 2013 Part A, DOI: 10.1002/qj.2165. [tiivistelmä, koko artikkeli (ehkä vanha versio)]

Steven C. Sherwood, Sandrine Bony & Jean-Louis Dufresne, 2014, Spread in model climate sensitivity traced to atmospheric convective mixing, Nature 505, 37–42 (02 January 2014), doi:10.1038/nature12829. [tiivistelmä]