Ilmastonmuutoksen hillinnän edistysaskeleiden korostaminen on huono viestintästrategia

Uusien tutkimustuloksien valossa näyttää siltä, että viestit ilmastonmuutoksen hillinnän hyvästä edistymisestä vähentävät ihmisten halua hillitä ilmastonmuutosta.

posViesti

Ilmastonmuutoksen hillintä etenee ja aina silloin tällöin saadaan hyviä uutisia, kuten esimerkiksi se, että hiilipäästöt eivät kasvaneet vuonna 2014. Näitä hyviä uutisia kerrotaan innokkaasti eteenpäin eri viestintävälineissä. Ilmeisesti ajatellaan, että tieto edistymisestä antaa ihmisille toivoa ilmastonmuutoksen hillinnän onnistumisesta ja siten motivoi heitä toimintaan ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Mutta onko näin?

Australialaisen Queenslandin yliopiston tutkijat ovat selvittäneet ilmastonmuutoksen edistymisestä kertovan viestinnän tehokkuutta motivoida ihmisiä ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Tutkimuksen ensimmäisen osan tulosten perusteella negatiiviset tunteet ovat vahvasti yhteydessä motivaatioon hillitä ilmastonmuutosta. Toisin sanoen synkkäsävyinen viestintä ilmastonmuutoksen lohduttomuudesta saa ihmiset tuntemaan halua taistella ilmastonmuutosta vastaan. Toivontunteilla ei ollut läheskään niin voimakasta yhteyttä motivaatioon hillitä ilmastonmuutosta.

Tutkimuksen toisessa osassa ihmisille annettiin optimistinen, pessimistinen tai neutraali viesti ilmastonmuutoksen hillinnän onnistumisesta. Optimistinen viesti sai ihmiset kokemaan ilmastonmuutoksen pienemmäksi riskiksi itselleen kuin pessimistinen viesti. Myös hädäntunne väheni optimistisesta viestistä.

Optimistinen viesti siis vähensi ihmisten negatiivisia tunteita. Koska negatiiviset tunteet ovat vahvasti yhteydessä haluun hillitä ilmastonmuutosta, niin optimistiset viestit ilmastonmuutoksen hillinnän edistymisestä vähentävät ihmisten halua hillitä ilmastonmuutosta. Vaikka viimeaikaiset edistysaskeleet hiilipäästöjen vähentämisessä ovat tervetulleita, edistysaskeleiden korostaminen ei tämän tuloksien valossa näytä olevan menestyksellinen viestintästrategia.

Lähde:

Matthew J. Hornsey, Kelly S. Fielding, A cautionary note about messages of hope: Focusing on progress in reducing carbon emissions weakens mitigation motivation, Global Environmental Change, Volume 39, July 2016, Pages 26–34, doi:10.1016/j.gloenvcha.2016.04.003.

Posted in Ilmasto. Comments Off on Ilmastonmuutoksen hillinnän edistysaskeleiden korostaminen on huono viestintästrategia

Olen yksi Friend of the Planet -palkinnon saajista

Friend of the Planet -palkinto

Skeptical Science -verkkosivusto, jossa minä olen myös mukana, on saanut tämän vuoden National Center for Science Educationin (NCSE) Friend of the Planet (planeetan ystävä) -palkinnon. Tänä vuonna palkinnon saivat myös Texas Tech -yliopiston ilmastotutkija Katherine Hayhoe sekä Guardianissa ilmastoaiheista kolumnia kirjoittavat Dana Nuccitelli (joka on myös mukana Skeptical Sciencen toiminnassa eli hän sai tämän palkinnon kahta kautta) ja John Abraham.

NCSE:n toiminnanjohtaja Ann Reid kertoo: “Kaikki Friend of the Planet -palkinnon saajat ovat loistavia ilmastoaiheiden kommunikoijia erilaisilla, toisiaan täydentävillä tavoilla. Katherine Hayhoe on erittäin hyvä luomaan yheyksiä tieteen ja yhteisön välille. Dana Nuccitelli ja John Abraham antavat jatkuvasti ajankohtaisia kommentteja viimeisimpiin tapahtumiin. Skeptical Science on yksinkertaisesti vertaansa vailla oleva, valtava, ajantasainen ja syvällinen lähde tarkalle ja helposti ymmärrettävälle tiedolle ilmastonmuutokseen liittyvästä tieteestä.”

NCSE on järjestö, joka tuottaa tietoa ja resursseja kouluille, jotta evoluution ja ilmastonmuutoksen opetus tapahtuisi asianmukaisella tavalla, eikä kreationismia ja ilmastonmuutosdenialismia saataisi ujutettua koulujen opetusohjelmiin. Järjestöllä on 5000 jäsentä tutkijoista tavallisiin kansalaisiin.

Friend of the Planet -palkinto on jaettu vuodesta 2014 alkaen henkilöille tai järjestöille, jotka ovat toimillaan edistäneet NCSE:n asiaa. Vuonna 2014 palkinnon voittivat tunnetut ilmastotutkijat Richard Alley ja Michael E. Mann. Vuonna 2015 voittajia olivat ilmastonmuutosdenialismin historiaa tutkinut Naomi Oreskes, ilmastonmuutokseen liittyvää tiedotustyötä tehnyt Greg Craven ja koululaisille ilmastonmuutostietoa tuottanut Alliance for Climate Education -järjestö. NCSE jakaa myös Friend of Darwin -palkintoa, joka on Friend of the Planet -palkintoa vastaava, mutta koskee evoluutioon liittyvän tiedon edistämistä.

Minun roolini Skeptical Sciencessa on enimmäkseen taustatoimija ja varsinaisia kirjoituksia julkaisen siellä harvakseen. Viimeisimmässä kirjoituksessani Skeptical Sciencessa kerroin, että ilmastotutkija Wally Broecker ei yleisen luulon vastaisesti keksinytkään termiä “ilmaston lämpeneminen”.

Posted in Ilmasto. Comments Off on Olen yksi Friend of the Planet -palkinnon saajista

Hei me hillitään ilmastonmuutosta – Lappeenranta

Lappeenrannan kaupunki on juuri julkaissut tiedotteen, jonka mukaan kaupunki on ehdolla maailman parhaaksi ilmastonmuutoksen hillinnässä. Kyseessä on WWF:n Earth Hour City Challenge -kilpailu. Koska tiedän, että Suomessa on ennenkin pelattu puubiomassalla näennäispäästövähennyksien aikaansaamiseksi, niin päätin tarkistaa, millä keinoin Lappeenranta on nyt liikkeellä.

Puubiomassan käyttö bioenergiaksi on tutkimuksissa osoittautunut ilmaston kannalta yhtä huonoksi kuin fossiiliset polttoaineet. Bioenergiaa käsitellään silti nollapäästöisenä virallisessa päästölaskennassa. Tämän vuoksi saadaan kuvitteellisia päästövähennyksiä, kun esimerkiksi siirrytään hiilen poltosta puubiomassan polttoon. Tätä vääryyttä käytetään politiikassa surutta hyväksi. Niinpä meillä Suomessa onkin tällä hetkellä massiiviset pyrkimykset metsien käyttöön – voihan metsien kaatamista nyt kutsua ympäristöteoksi ja sehän sopii vallan kahvassa tällä hetkellä olevalle Keskustalle. Jopa ympäristöpuolueeksi joskus profiloitunut Vihreät on liputtanut metsien energiakäytön puolesta. Heidän sloganissaankin vuonna 2013 vaadittiin kotimaista puuta kunniaan. Kotimainen puu kunniaan polttamalla metsät?

Suomen työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi vuonna 2014 Energia- ja ilmastotiekartta 2050 -nimisen mietinnön. Mietinnön oli kirjoittanut “Parlamentaarinen energia- ja ilmastokomitea”, jonka puheenjohtaja oli Kokoomuksen Jan Vapaavuori. Mukana olivat vihreiltä Ville Niinistö ja Oras Tynkkynen, SDP:ltä Lauri Ihalainen ja Sirpa Paatero, Perussuomalaisilta Pirkko Mattila ja Kaj Turunen, Keskustalta Mauri Pekkarinen ja Mirja Vehkaperä, Vasemmistoliitolta Silvia Modig ja Jari Myllykoski, RKP:ltä Carl Haglund ja Christina Gestrin sekä Kristillisdemokraateilta Sauli Ahvenjärvi ja Sari Palm. Mietinnössä todettiin: “Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi 80–95 %:lla Suomen on joka tapauksessa lisättävä uusiutuvan energian – erityisesti kotimaisen bioenergian – käyttöä ja hyödynnettävä kaikilla sektoreilla energiatehokkuuden ja cleantechtoimialan potentiaali.” Mietinnössä kerrottiin myös aivan oikein, että puun energiakäytön hiilineutraalius on tieteellisessä keskustelussa kyseenalainen. Mietinnössä päädyttiin siihen, että “Suomen kannalta on ydinkysymys, että EU:ssa ja kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa varmistuu, että kestävästi tuotettu biomassa lasketaan edelleen hiilineutraaliksi.” Ei siis mitään väliä, mitkä puubiomassan päästöt ovat oikeasti, kunhan ne saadaan jatkossakin laittaa laskennassa nollaksi.

Lappeenrannan ilmastoteot

Lappeenrannan ilmastoteot löytyvät Hinkumapista. Katsotaan, mitä sieltä löytyy. Ensimmäiseksi on yhdeksän kilowatin aurinkovoimala. Toisena kerrotaan, että kaupungista löytyy tankkausasema kaasuautoille, josta saa maa- tai biokaasua. Seuraavaksi on maininnat aurinkosähköstä (3 kW) ja aurinkovoimalasta (10 kW). Sitten on tiedote siitä, että vuonna 2014 Lappeenranta oli myös menestynyt tässä samassa WWF:n kilpailussa. Seuraavaksi on taas aurinkovoimala (4,08 kW). Sitten kerrotaan katuvalojen vaihtamisesta energiatehokkaampiin. Sitten on aiempiin verrattuna hiukan isompi aurinkovoimala, 208,5 kW. Sitten on tuulivoimala (20 kW).

Tähän mennessä siis nämä ovat olleet kaasun tankkauspistettä lukuunottamatta oikeasti vähäpäästöistä energiaa. Valitettavasti tuotettu energiakapasiteetti on toistaiseksi ollut aika vähäinen. Yllämainittujen aurinko- ja tuulivoimaloiden yhteenlaskettu kapasiteetti on noin 255 kilowattia. Tämä on siis vain kapasiteettia. Oikeastihan sekä aurinko- että tuulivoimalat eivät ikinä tuota täyttä sataa prosenttia kapasiteetistaan.

Viimeiseksi on sitten viimeinkin kerrottu se asia, mistä Lappeenrannan päästövähennykset oikeasti tulevat. Viimeiseksi on nimittäin mainittu biovoimalaitos. Sen tuottamaa energiamäärää ei kerrota, mutta seuraavaa on kerrottu: “[Biovoimalaitoksen] vaikutus Lappeenrannan vuoden 2010 kasvihuonekaasutaseeseen oli yli 1/3-osan vähennys sähkön ja lämmöntuotannossa verrattuna vuoteen 2004”. Käytetyistä polttoaineista kerrotaan seuraavaa: “Biovoimalan pääpolttoaineet olivat vuonna 2014 puupohjaiset polttoaineet n. 83 % sekä turve/maakaasu 17 %”. Lappeenrannan Energian sivuilta löytyy myös biovoimalan tuotantokapasiteetti, joka on “125 MW sähköä, 152 MW prosessihöyryä ja 110 MW kaukolämpöä”. Tämä kapasiteetti on karkeasti ottaen tuhatkertainen lueteltuihin aurinko- ja tuulivoimaloihin verrattuna. Eli siis käytännössä Lappeenrannan merkittävin ilmastosaavutus on ollut polttaa metsiä. Tässä ei mielestäni ole hirveästi hurraamisen aihetta.

Posted in Ilmasto, Ympäristö. Comments Off on Hei me hillitään ilmastonmuutosta – Lappeenranta

Minkä värinen oli kukintakausi 2015?

Kirjoitin aiemmin vuoden 2015 kukintakaudesta. Päätin vielä tarkastella asiaa toisesta näkökulmasta. Laskin kulloinkin kukkineiden kasvilajien määrän väreittäin. Tuloksena syntyi ylhäällä esitetty kuvaaja.

Kuvasta nähdään selvästi, että yleisimmät kukkien värit ovat valkoinen, violetti ja keltainen. Paljon muuta tuosta kuvasta ei helposti selviä, joten katsotaan sama asia hiukan toisella tavalla esitettynä:

Violettien kukkien esiintymishuippu näyttäisi olevan hiukan myöhemmin kuin muilla väreillä. Tarkat huippuajankohdat eri väreillä ovat:

  • Vihreä: 1-17.7. (keskiarvona 9.7.).
  • Valkoinen: 6.7. ja 11.7. (keskiarvona 9.7.).
  • Keltainen: 11.7.
  • Sininen: 11-14.7. ja 23-26.7. (keskiarvona 19.7.).
  • Punainen: 14-25.7. (keskiarvona 20.7.).
  • Violetti: 28.7.-4.8. (keskiarvona 1.8.).
  • Ruskea: liian vähän lajeja huippuajankohdan määrittämiseksi.

Tästä erottuu kaksi ryhmää: vihreä-, valko- ja keltakukkaiset lajit kukkivat yleisesti ottaen aiemmin ja sini-, puna- sekä violettikukkaiset lajit kukkivat myöhemmin. Lisäksi on huomattava, että sekä puna- että sinikukkaisten lajien tapauksessa on aina hiukan epäselvää, onko laji sittenkin violettikukkainen. Eli ainakin myöhemmin kukkivalla ryhmällä tuntuu olevan yhteinen tekijä, sinipunaisuus. Kukkimisajankohdan kannalta voitaisiinkin nimittää näitä kahta ryhmää aiemmin kukkivaksi valkokeltaryhmäksi ja myöhemmin kukkivaksi sinipunaryhmäksi. On kuitenkin muistettava, että tässä on kyse koko lajiston keskimääräisestä tilanteesta. Kummastakin ryhmästä toki löytyy myös lajeja, jotka kukkivat aikaisin keväällä tai myöhään syksyllä.

Seurannassa olevien lajien kokonaismäärät ja prosentit väreittäin ovat:

  • Punainen 7 kpl, 3.3 % lajistosta.
  • Keltainen 59 kpl, 27.7 % lajistosta.
  • Vihreä 4 kpl, 1.9 % lajistosta.
  • Sininen 13 kpl, 6.1 % lajistosta.
  • Violetti 60 kpl, 28.2 % lajistosta.
  • Valkoinen 67 kpl, 31.4 % lajistosta.
  • Ruskea 3 kpl, 1.4 % lajistosta.

Yllä esitetyistä kuvista kummastakaan ei helposti selviä, mitkä värit ovat kulloinkin yleisimpiä. Tämän selvittämiseksi laskin, kuinka monta prosenttia kaikista kukkivista lajeista on kulloinkin tiettyä väriä. Tämän laskennan tulos on seuraavanlainen:

Tästä kuvaajasta saa jo jonkinlaisen käsityksen värien suuruussuhteista. Seuraavassa kuvaajassa nähdään toisenlainen esitystapa:

Kukintakausi 2015 oli keltainen aikavälillä 14-31.3. Aikavälillä 1-6.4. keltainen ja sininen olivat valtavärejä. Kelta-, sini- ja valkokukkaisia lajeja oli kaikkia yhtä paljon 7-9.4. ja sen jälkeen violettikin liittyi jakamaan ykköstilaa edellä mainittujen kolmen värin kanssa pariksi päiväksi (10-11.4.). Valkoisia kukkia oli eniten 12.4. ja valkoisia ja keltaisia oli eniten 13.4, minkä jälkeen palattiin taas neljän värin jaettuun ykköstilaan ajanjaksolla 14-18.4. Keltaisia kukkia oli eniten 19-21.4. ja sitten keltaisia ja valkoisia oli yhtä paljon 22-23.4. Valkoisia kukkia oli eniten 24.4.-1.7. ja sen jälkeen valkoisia ja keltaisia oli yhtä paljon 2-3.7. Keltaiset olivat enemmistö 4.7, valkoiset ja keltaiset 5.7, valkoiset 6.7, valkoiset ja keltaiset 7-8.7. sekä keltaiset 9-12.7. Violetit kukat aloittivat valtakautensa 13-14.7. Keltaiset tulivat tasoihin 15.7, mutta violetit olivat taas enemmistönä 16.7.-12.8. Tämän jälkeen keltaiset ja violetit olivat tasoissa 13-16.8. Sen jälkeen keltaiset ottivat johdon 17-21.8. Violetti ja keltainen olivat tasoissa 23-26.8, violetti johti 27.8. ja 28-29.8. olivat taas violetin ja keltaisen tasatilannetta. Violetti oli enemmistönä 30.8.-1.9. ja keltainen 2-3.9. Keltainen ja violetti olivat taas tasoissa 4.9, mutta sitten violetti oli enemmistö 5.9. ja keltainen 6-9.9. Violetti oli johdossa 10-20.9. Keltaisen ja violetin tasatilanne vallitsi 21.9, mutta sitten violetti otti taas johdon 22.9.-16.10. Keltaisen ja violetin vuorottelu tuli päätökseensä 17.10, kun valkoinen tuli tasatilanteeseen violetin kanssa. Tasatilanne vallitsi myös 18.10, mutta sitten violetti oli taas enemmistönä 19.10. Valkoisen ja violetin tasatilanne jatkui taas 20-21.10. Sitten valkoinen oli johdossa 22.10-1.11. Keltainen tuli valkoisen kanssa tasoihin 2.11. ja yksin enemmistöksi 3-12.11. Valkoinen oli taas ykkössijalla 13-18.11, minkä jälkeen valkoinen ja violetti olivat tasoissa 19-20.11. Valkoinen oli enemmistönä 21-26.11. ja valkoinen sekä violetti yhdessä 27.11.-11.12. Loput kukintakaudesta, eli 12-28.12. valkoinen oli yksin enemmistövärinä.

Kukintakausi on ollut siis monen eri värinen vuoden eri aikoina. Ehkä selvimmät valtakaudet ovat valkoisilla kukilla ensin 24.4.-1.7 ja sitten vuoden lopussa (tosin vuoden lopun tilanne ei ole kovin merkityksellinen, koska silloin kukkiva lajimäärä on vähäinen). Tulevina vuosina tulee olemaan jännittävää nähdä, pysyvätkö värien voimasuhteet samoina vuoden eri aikoina. Keltakukkaisten lajien määrän romahdus touko-kesäkuun vaihteessa ja toipuminen heti takaisin samalle tasolle on myös mielenkiintoinen seurattava tulevina vuosina.

Kuten yllä jo todettiin, useimmat puna- ja sinikukkaiset lajit voisi yhtä hyvin sijoittaa violettien lajien joukkoon. Tämä olisi ainakin vuonna 2015 saanut violetit kukkalajit enemmistöksi heinäkuun puolestavälistä lokakuun lopulle. Tällöin lähes koko vuosi olisi ollut lähinnä valkoisten ja violettien kukkien aikaa.

Ydinvoiman rakennuskustannukset eivät ole yleisesti nousseet

Vastoin yleistä luuloa ydinvoiman rakennuskustannukset eivät ole nousseet yleisesti uuden tutkimuksen mukaan. Joissain maissa rakennuskustannukset ovat nousseet ja joissain laskeneet. Ydinvoiman rakennuskustannukset ovat muuttuneet eri suuntiin eri aikakausina, eri maissa ja rakennuskokemuksen mukaan.

ydinvoiman_kustannukset

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) mukaan ydinvoima on hiilipäästöjen vähennyksessä avainasemassa. Tällä hetkellä ydinvoiman osuus vähähiilisestä energiasta on noin kolmannes. Maat, joilla on tällä hetkellä pienimmät päästöt, käyttävät paljon ydinvoimaa ja/tai vesivoimaa. Korkeat rakennuskustannukset ovat hidastaneet ydinvoiman käyttöönottoa kehitysmaissa, koska vähähiilinen ydinvoima ei pysty kilpailemaan halvemman fossiilienergian kanssa ainakaan vapailla markkinoilla. Ydinvoiman kustannusarviot ovatkin tärkeitä, kun arvioidaan tulevaa kehitystä ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Ydinvoiman rakennuskustannuksia on tutkittu yllättävän vähän. Aiemmissa tutkimuksissa on keskitytty lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla tapahtuneisiin kustannusten muutoksiin Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Näiden tutkimusten piiriin on kuulunut vain 26 prosenttia tähän mennessä valmistuneista ydinreaktoreista. Yhdysvallat ja Ranska eivät välttämättä anna kaikkein parasta kuvaa rakennuskustannusten kehityksestä, sillä molemmat maat olivat voimakkaasti mukana ydinvoiman kehitysvaiheessa ja molemmat maat rakensivat suurimman osan reaktoreistaan yli 30 vuotta sitten. Yhdysvaltojen uusinta valmistunutta reaktoria alettiin rakentaa vuonna 1978. Lisäksi Three Mile Islandissa vuonna 1979 tapahtuneeseen onnettomuuteen reagoitiin ydinvoima-alalla voimakkaasti, mikä saattoi vaikuttaa rakennuskustannuksiin.

Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa lopetettiin ydinvoiman rakennus 1990-luvulla, mutta Itä-Euroopassa ja Aasiassa jatkettiin ydinvoiman rakentamista. Paljon ydinvoimaa rakensivat Japani, Etelä-Korea, Intia ja Kiina. Näiden alueiden rakennuskustannusten on todettu olleen pienet, mutta kyseisillä alueilla ei ole kunnolla tutkittu rakennuskustannusten kehitystä pidemmällä aikavälillä.

Uudessa tutkimuksessa on selvitetty ydinvoiman rakennuskustannusten muutoksia pitkällä aikavälillä maailmanlaajuisesti. Tutkimus kattaa 58 prosenttia maailman ydinreaktoreista. Mukana on 349 reaktoria seitsemästä maasta (Yhdysvallat, Ranska, Saksa, Kanada, Japani, Etelä-Korea ja Intia). Tarkoituksena oli ottaa mukaan kaikki suurimmat ydinvoimamaat, mutta Venäjän, Kiinan ja Ison-Britannian ydinreaktoreista ei löytynyt luotettavaa tietoa.

Tutkimuksen tuloksissa verrataan ensin Yhdysvaltojen uusia tuloksia aiempien tutkimusten tuloksiin. Aiempien tutkimusten mukaan rakennuskustannukset ovat nousseet Yhdysvalloissa voimakkaasti. Uuden tutkimuksen kattavampi aineisto osoittaa, että tilanne ei ole aivan niin yksinkertainen. Rakennuskustannukset olivat nimittäin huomattavan korkeat 1950- ja 1960-luvuilla ja kustannukset laskivat 1970-luvulle tultaessa. Aiemmat tutkimukset keskittyivät 1970- ja 1980-luvuille, joten niissä ei näkynyt alkuvaiheen korkeita kustannuksia. Kustannukset alkoivat taas nousta, mikä todennäköisesti johtuu Three Mile Islandin onnettomuuden vaikutuksista, kuten oheinen kuva osoittaa.

USA3mile

Seuraavaksi vertailtiin Ranskan uusia tuloksia aiempien tutkimuksien tuloksiin. Ranskassakin ydinvoiman rakennuskustannukset olivat aluksi korkeat ja laskivat huomattavasti 1970-luvulle tultaessa. Sen jälkeen kustannukset ovat olleet tasaisessa mutta lievässä nousussa (1950- ja 1960-lukujen kustannukset olivat nykyistä suuremmat tai samansuuruiset). Ranskan lievän kustannusten nousun on arvioitu johtuneen työvoimakustannusten noususta, lisääntyneestä ydinvoimateknologian valvonnasta ja suurempien reaktoreiden vaatimasta monimutkaisemmasta tekniikasta. Lisäksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986 näyttää aiheuttaneen pienen, mutta havaittavissa olevan nousun ydinvoiman rakennuskustannuksiin Ranskassa.

Kanadan rakennuskustannukset ovat kehittyneet melko samalla tavalla kuin Ranskassa, eli ensin korkeat kustannukset, nopea kustannusten lasku ja sitten hidas, tasainen nousu. Saksassa tilanne on enemmän Yhdysvaltojen kaltainen: korkeat kustannukset, nopea lasku ja nopea nousu. Japanissa kustannusten kehitys on aluksi samanlainen kuin Yhdysvalloissa ja Saksassa, mutta kustannusten kasvu pysähtyi 1980-luvun alussa ja sen jälkeen kustannukset ovat pysyneet muuttumattomana. Intiassa rakennettiin melko halpoja reaktoreita 1960- ja 1970-luvuilla, mutta kustannukset nousivat yhtäkkiä korkeammiksi 1970-luvun loppupuolella. Kustannukset nousivat edelleen 1990 luvulle asti, mutta 2000-luvulla rakennettiin muutama reaktori, joiden kustannukset olivat pudonneet noin kymmenen prosenttia 1990-luvun alkupuolella rakennetuista reaktoreista. Etelä-Koreassa ydinreaktoreiden rakennuskustannukset ovat laskeneet melko tasaisesti 1970-luvulta lähtien.

Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna rakennuskustannusten muutokset ovat monimutkaiset, eikä niitä välttämättä ole mielekästä edes tarkastella kokonaisuutena. Uusissa ydinvoimamaissa, jotka ovat aloittaneet ydinvoiman rakentamisen vasta 1980-luvulla, ydinvoiman rakennuskustannukset ovat muuttuneet eri tavalla kuin 1950-luvulla rakentamisen aloittaneissa pioneerimaissa. Yleisesti ottaen ydinvoiman rakentaminen oli aluksi kallista, koska tekniikka oli vielä uutta. Sen jälkeen rakentaminen halpeni rajusti. Tämän jälkeen rakennuskustannusten muutokset ovat erilaisia alueittain ja rakennuskokemuksen suhteen. Aasiassa rakentaminen on pysynyt melko samanhintaisena tai jopa laskenut, kun taas Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa kustannukset ovat yleisesti nousseet ja paikoin voimakkaasti.

Tutkimuksessa verrattiin myös ydinvoiman rakennuskustannusten kehitystä aurinkovoiman ja hiilivoiman hintakehityksiin. Kaikissa kolmessa energiamuodossa on nähtävissä sama alkuvaiheen kehitys, että kustannukset ovat aluksi korkeat ja laskevat sitten nopeasti. Aurinkovoiman tapauksessa rakennuskustannukset ovat laskeneet jatkuvasti ja toivottavasti tämä kehitys jatkuu edelleen. Alkuvaiheen kustannusten laskun jälkeen hiilivoiman rakennuskustannukset ovat nousseet todennäköisesti voimaloiden päästöjen sääntelyn tuloksena.

Lähde: Jessica R. Lovering, Arthur Yip, Ted Nordhaus (2016), Historical construction costs of global nuclear power reactors, Energy Policy, Volume 91, April 2016, Pages 371–382, doi:10.1016/j.enpol.2016.01.011. [koko artikkeli on vapaasti luettavissa]

Posted in Ilmasto, Ympäristö. Comments Off on Ydinvoiman rakennuskustannukset eivät ole yleisesti nousseet

Kukintakausi 2015

Vuoden 2015 kasvien kukintakausi Espoossa kesti 289 päivää (14.3.-28.12.). Kukintakauden huippu osui heinäkuun puolenvälin paikkeille (11-16.7.).

2015_lajit_merkinnat

Kirjoitin aikaisemmin vuoden 2014 kukintakaudesta Espoossa. Olen jatkanut kukkivien kasvilajien seuraamista. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani vihjaisin, menetelmäni ovat hiukan muuttuneet vuodesta 2014. Kun vuonna 2014 seuranta rajoittui yhdelle ainoalle reitille, olen nyt seurannut kasvilajien kukintaa kaikkialla Espoon alueella, missä olen sattunut liikkumaan. Menetelmä on periaatteessa yksinkertainen: havainnoidaan kasvien kukintaa luonnossa, kirjataan ylös kulloinkin kukkivat lajit ja niiden määrä merkitään kunkin päivän kohdalle.

Koska kaikilla kukintapaikoilla ei ehdi käymään päivittäin, kirjanpitoa korjataan jälkeenpäin niin, että lajin kukinnan havaintojen väliset päivät merkitään kuuluvaksi kukintakauteen, jos voidaan olla varmoja lajin kukinnasta myös havaintojen välisinä päivinä. Yleensä tästä voidaan olla varmoja, vaikka poikkeuksiakin on erityisesti loppuvuodesta, jolloin jotkut lajit alkavat uuden kukinnan ja sitä ennen lajilla on ollut oikeasti kukkimaton kausi.

Seuranta suoritetaan erikseen luonnontilaisilla mailla ja niitetyillä/käännetyillä mailla. Tämä tehdään siksi, että niitto ja maan kääntäminen muuttavat lajien kukinta-aikoja.

Tulokset luonnontilaisilta mailta

Vuoden 2015 seurannassa oli yhteensä mukana 214 eri lajia. Tätä ei päätetty etukäteen, vaan tämän verran lajeja vuoden varrella sattui osumaan havainnoijan silmään. Havaintoja tehtiin 194 eri päivänä.

Vuoden 2015 kasvien kukintakausi Espoossa alkoi tämän seurannan mukaan 14.3. leskenlehden kukinnalla. Toisena kukkaan ehti sinivuokko (1.4.) ja kolmantena valkovuokko (7.4.). On huomattava, että kyseiset päivämäärät viittaavat vain siihen, miten minä olen asioita havainnut. Nämä lajit, tai jotkut muut lajit, ovat saattaneet olla kukassa jossain jo aiemminkin.

Vuoden viimeinen kukkija oli litulaukka, joka lopetti kukintansa vasta 28.12.2015. Kukassa tosin oli vain yksi yksilö, joka saattoi olla jotenkin häiriintynyt tai häiritty. Toiseksi viimeinen kukkija oli keto-orvokki (viimeinen kukinta havaittiin 11.12.) ja kolmanneksi viimeinen oli peltosaunio (26.11.).

Kukintakauden huippu oli heinäkuussa. Sekä 11.7. että 16.7. seurannassa olleita lajeja oli kukassa 157. Kukintakauden huippu ajoittuu siis tuolle välille. Tarkka huippuajankohta ei ole selvillä, mutta voimme arvioida sen olevan 11. ja 16. päivien keskiarvo, joka on 13,5, eli pyöristettynä kukintakauden huippu arvioidaan olleen 14.7.2015. Tämä on hyvin lähellä vuoden 2014 huippua, jonka arvioitiin olleen 15.7.2014. On kuitenkin huomattava, että vuoden 2014 arviossa oli huomattavasti epävarmuutta.

Kukintakausi kesti kaikkiaan 289 päivää. Ensimmäisen ja viimeisen havaitun kukinnan perusteella laskettuun kukintakauden pituuteen liittyy kuitenkin paljon epävarmuutta, koska yksittäisten lajien jotkut yksilöt saattavat kukkia poikkeukselliseen aikaan syystä tai toisesta. Olisikin ehkä parempi arvioida kukintakauden pituus niin, että vähintään tietty määrä lajeja on kukassa. Jos määritellään kukintakausi sellaiseksi, että vähintään 95 prosenttia (eli kaksi keskihajontaa) seurannassa olleista lajeista on kukassa, niin silloin vähintään 10 lajia on oltava kukassa tässä seurannassa. Näin määritelty kukintakausi 2015 kesti 207 päivää, sillä ensimmäinen päivä, jolloin vähintään kymmenen lajia oli kukassa oli 19.4. ja viimeinen kymmenen lajin päivä oli 12.11. Yhdellä keskihajonnalla laskettuna 2015 kukintakauden pituus oli 100 päivää (eli lajeista vähintään 68 oli kukassa välillä 8.6.-16.9.).

Yksittäisten lajien pisimmät kukintakaudet olivat litulaukan 226 päivää ja keto-orvokin 223 päivää. Yli 150 päivän kukintakauteen ylsivät myös valkopeippi (187 päivää), peltosaunio (179), niittyleinikki (170), siankärsämö (155) ja ruoholaukka (150). Lyhimmät kukintakaudet kirjattiin lähinnä huonon havainnoinnin takia (seurannassa oli kaksi lajia, pikkutervakko ja rohtomesikkä, joita ei havaittu kuin yhtenä päivänä). Melko hyvin havaituilla lajeilla lyhimmät kukintakaudet olivat tummatulikukalla (18 päivää) ja kalliokielolla sekä kurjenmiekalla (molemmilla 20 päivää).

Luonnontilaiset, niitetyt ja käännetyt maat

Seuraavassa kuvassa on esitetty seuranta luonnontilaisilta (vihreä), niitetyiltä (ruskea) ja käännetyiltä eli “tuoreilta” (musta) mailta:

2015_lajit_luon_niit_tuor

Huomataan, että niitetyillä ja käännetyillä mailla kukintakausi on siirtynyt huomattavasti myöhemmäksi. Kukintakauden huippu niitetyillä mailla oli 6.9.2015 ja käännetyillä mailla 8.9.2015. Näiden huippu osuu niin samaan aikaan, että jatkossa voisi harkita näiden yhdistämistä samaan seurantaan. Asiaa on kuitenkin seurattava vielä hetken, sillä vuoden 2015 seuranta ei ollut erityisen tarkkaa niitettyjen jä käännettyjen maiden osalta, vaan seuranta keskittyi luonnontilaisille maille.

Huomioita

Niitot häiritsivät joidenkin harvoilla paikoilla kukkivien lajien seurantaa.

Kukintakauden kuvaajassa (ensimmäinen kuva ylhäällä) on havaittavissa kohtia, joissa lajimäärä pysyy jonkin aikaa saman tai jopa vähenee. Nämä eivät ole todellisia lajiston kukinnan muutoksia, vaan noina aikoina havainnointi on ollut vähäistä lomamatkojen tai muiden syiden takia.

Lajien tunnistamista on syytä edelleen parantaa. Seurantaan on kirjattu joitakin lajeja, joiden havainnot saattavat olla monen samannäköisen eri lajin yksilöitä. Tällaisia lajeja ovat muun muassa ahomansikka, heinätähtimö ja hopeahanhikki. Tämän lisäksi seurantaan on merkitty muutama tunnistamaton, mutta selvästi eri laji kuin muut seurannan lajit.

Seurannasta on jätetty pois joitakin lajeja, joita on havaittu, mutta joiden kukinta on hankalaa tunnistaa ilman tarkempaa tutkimista. Tällaisia lajeja ovat muun muassa suolaheinät ja hierakat, jauhosavikka, nokkonen ja pihasaunio. Samasta syystä seurannan ulkopuolelle on jätetty lähes kaikki heinäkasvit, sarat, kortteet ja monet puulajit (kuten esimerkiksi koivut).

Kahden hurjan keihäsfinaalin vertailu – 2001 Edmonton vs. 2015 Peking

2001_2015_mitalistit

Helsingin Sanomissa väitettiin tänä aamuna eilisestä keihäänheiton MM-finaalista, että:

“Olipas keihäskilpailu. Vastaavaa ei ole taidettu ennen nähdä. Edes Tero Pitkämäki ei muistanut vastaavaa, että viisi heittää yli 87 metriä ja voittaja lähes 93 metriä.”

Tähän on laitettava vastalause. Vastaavaa on nähty aiemmin. Se tapahtui Edmontonissa vuonna 2001. Se oli se kisa, jossa Kreikan Kostas Gatsioudis heitti viisi senttiä vaille 90 metriä, muttei saanut kuin pronssimitalin. Aki Parviainen oli nimittäin jo ensimmäisellä kierroksella heittänyt 91,31 metriä ja Jan Zelezny toisella kierroksella peräti 92,80 metriä. Ainakin kärkisijoilla vuoden 2001 keihäänheittofinaali menee siis kirkkaasti tämän vuoden finaalin ohi.

Vuonna 2001 viisi ensimmäistä heittäjää eivät tosin heittäneet yli 87 metriä. Neljä ensimmäistä heitti 87 metriä tai enemmän ja viides heitti 86,46 metriä. Ero on siis tuossa mielessä hyvin vähäinen, eli siinäkin mielessä voisi sanoa, että vuoden 2001 keihäänheittofinaali oli vuoden 2015 finaalia “vastaava”.

Entä jos katsotaan finaalien kaikkien osallistujien tulosta? Kaikkien osallistujien keskiarvo vuonna 2001 oli 84,95 metriä ja vuonna 2015 keskiarvo oli 84,62 metriä. Tässäkin tarkastelussa vuosi 2001 pärjää hyvin vuodelle 2015 ja näyttää jopa olevan hieman parempi, mutta tässä on otettava huomioon, että molempina vuosina osallistujien parhaiden heittojen keskihajonta on yli 4,5 metriä, joten keskiarvojen pieni ero ei ole tilastollisesti merkitsevä.

Jos parhaiden heittojen erotus lasketaan sijoituksien perusteella (ensimmäinen 2015 – ensimmäinen 2001, toinen 2015 – toinen 2001, jne.) ja näistä erotuksista lasketaan keskiarvo, niin vuosi 2001 voittaa 33 senttimetrillä (mutta tämäkään ero ei ole tilastollisesti merkitsevä). Näiden finaalien tulokset näyttävät siis olevan hyvin lähellä toisiaan. Myös yksittäisten sijoitusten vertailu kertoo samaa:

2001_2015_vertailu

Voidaan siis sanoa, että vuoden 2001 keihäänheittofinaali oli täysin tämän vuoden finaalia vastaava. Molemmissa finaaleissa oli hurja taso.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.